Pääkaupunkiseudulla satoi eilen ensilumi. Lapset ovat valtavan innoissaan siitä, että maassa on vähän jotain valkoista, joka kastelee lapaset ja jota saa juuri ja juuri kaapaistua suuhunsa. Ojanpientareilla on vielä kukkivia pietaryrttejä ja saunakukkia, joten minä en oikein jaksa uskoa, että tästä tulisi vielä oikea talvi.
Taitaa olla ihan tilastollinen tosiasia, että talvi tulee vuosi vuodelta myöhemmin ja kai nuo marraskuun alussa kukkivat kesäkukat sitä todistavat. Toisaalta kaupallinen joulu tulee vuosi vuodelta aikaisemmin (vai tuntuuko se vain siltä), kun yksi sun toinen kauppa avaaa joulupuotejaan. Ja meidän lapset eivät vielä edes tiedä, mitä haluaisivat joululahjaksi.
Mä en kestä tätä vuodenaikaa. Auttaisikohan kirkasvalolamppu? Työpaikan kahvihuoneessa on sellainen, mutta kirkasvalolampun sanotaan auttavan jos sen äärellä on puolisen tuntia ja kenellä nyt olisi aikaa istua kahvihuoneessa puoli tuntia.
Neulomisblääh on vieraillut syksyn aikana useammassa blogissa ja on tuttu ilmiö täälläkin. Sitten viime postauksen olen saanut aikaiseksi kaksi sukkaa, joille ei huvittaisi neuloa pareja, kasan peittotilkkuja (neuloin yhden viikon ajan sukkalankojen loppuja tilkku per päivä, kunnes kyllästyin tilkkuihin) ja aloittanut yhden jämälankahuivin.
Neulominen ja muu käsillä tekeminen on ollut minulle perinteisesti keino lieventää stressiä. Pitäisiköhän tästä päätellä, että minulla ei ole tällä hetkellä työperäistä stressiä? Voi pitää paikkansa, sillä työskentelen tämän syksyn ajan toisella osastolla ja työkuormitukseni on kaukana oman osaston tavanomaisesta tasosta. Olen tehnyt normaalipituista päivää, ehdin joka päivä syömään lounaan ja mikään homma ei jää roikkumaan. Ihan kivaa, mutta kyllä minä toisaalta ihan vähän kaipaan oman osastoni hektisyyttä. Suo siellä, vetelä täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti